Uudet tuulet!

Jatkossa, kun saan aikaiseksi, siirrän nykyisen blogini tänne. Taistelijat päivittyy vielä toistaiseksi osoitteessa:

http://taistelijat.blogspot.com

Moiks!

Mitäs tänään?

Jumitus humpsahti eilen illalla silmiin ja otsalle. Ei voinut ruutua tuijottaa ja pään kalvot oli kireetä kökköä. Tuntohäiriöt paheni niin, että joka askeleella putosi. Aamulla, kun heräsin, kirveli alaosan limakalvoja. Auttaisko lonkankierrot? Näin se menee. Tyyppiesimerkki siitä, että koskaan ei voi tietää, millainen seuraava päivä on. Aina sattuu johonkin. Ja jossei satu, niin sit ei pysy pystyssä. Kännykän pitäminen kädessä rasittaa kroppaa niin, että pää (jompikumpi) menee jumiin. Wou. Keho todella on kokonaisuus. Ja mikä virhe oli aamulla kaffenkeiton yhteydessä avata ikkuna. Nukahdin uudestaan, ja akkuna jäi auki ja nyt on taas mukava ahdistus. Jos nyt yrittäis pyrkiä kaffinkeittimelle ja tekis pari ruisleipää. Ü

Jaahas

Söin sitten homeisen leivän. Ei tuntunut missään. Vedin sen verran paljon voita päälle, etten huomannut itävää sienirihmastoa. Maistoin sen kyllä puolessa välissä ja siihen jäi loput. Niskan piikkiin. 😉 Hirveessä kunnossa on yläniska ja C7. Jostain vaan hermosto nyt tosi vihainen. Ei auta, kun jatkaa rennosti ottamista. Ens viikolla pääsenkin sitten omaan kotiin ja olen siellä pidempään. Vaikka möksällä on kiva olla, niin ei sitä jaksa muiden silmien alla koko ajan vätystellä. Kun ei saa tehtyä mitään, alkaa ahdistaa. Muut joutuu siivoon, tiskaan ja kokkaan ja mä vaan makaan.

Tiedän, muut kyllä ymmärtää mutta mä itse en. Olen ollut aina täällä kodinhengetär, joka puuhastelee kaikkea ja mun mieleen ei vaan mahdu, että lojun täällä ilman huonoa omaatuntoa. Siksipä menen kotiin. Siellä voi vaan maata. Ei tartte ees nousta vessaan, jos tuntuu siltä, että kusee mieluummin pulloon. 😉 En ole kyllä tota kokeillut koskaan. Ehkä ny ois aika. Mun takapakkini on ihan järjetön. Siis aivan käsittämätöntä, kuinka sain edes itseni tähän kuntoon. En ees löytänyt blogista niin vanhoja tekstejä, että voisin sanoa, milloin viimeksi floppas näin. Muistaakseni joskus syksyllä. Yläniska. Jaahas, nyt puhelin pois.

Öitä! Iloitkaa kesästä immeiset. Elää jokainen päivä niinkuin se olisi viimeisenne, se voi ollakin, tätä samaista elää siis. Kaikki ei saa toista tilaisuutta, joten tsempatkaa tässä ekassa kunnolla!

Niinpä niin

Hienosti yläniska räsähti. Tuntuu, että päähän menevä kalvo ja lihasten arvet on kasvanut toisiinsa kiinni. Niin ne varmaan onkin. Takaraivo on kivikova ja tuntuu, että päässä olevan luisen nappulan ympärille on pistetty naru, joka on vedetty suppuun. En mää muutakaan selitystä tälle olotilalle keksi, kuin kalvojen kiinnittymisen arpikudokseen.

Pää on jakautunut erillisiin lohkoihin, kun kalvojen kiinnityskohta kiristää niin paljon. Niskaa ei ole nimeksikään, koska pää on niin painunut kaularankaan. Ja mikään ei auta. Lääkkeet pitää tilanteen siedettävänä mutta ei ne poista tota päässä olevaa ahdistusta. Täytynee kokeilla, josko vesikävelyllä sais vähän liikettä. Mutta ihan hirveä tunne. Pakko vaan maata sikiöasennossa ja yrittää olla ajattelematta koko asiaa.

Ja ihan järjetöntä takapakkia

Ihan hillitöntä takapakkia taas. Pää on ihan kuin syksyllä. Vetässyt jumituksen yläniskasta päähän ja C0 osoittaa mihin sattuu. Niin kauan kun yläniska on väärin, jokainen askel vie oloa taaksepäin. Ei passaa olla hetkeäkään pystyssä tai aloitan kohta kuntoutumisen alusta. Ei vittu sentään. Kai se C0 venyi vaan entisestään liikarasituksen takia. Ei tästä tuu enää kalua, vaikka kuinka haluis siihen uskoa.

Taisin sitten pilata koko homman

Näet kuntoutumisen. Yläniska ei anna piirun vertaa periksi. Päinvastoin vetää jumimpaan ja jumimpaan. Takaraivo on niin pullea, etten voi maata sen päällä ollenkaan. Samoin alkaa heittää iltaa kohti painetta nenään. Kallonpohja on mennyt jotenkin niin jumiin, etten saa siihen mitään otetta. Vetää korvallisilta ohimoille ja takaraivolta päähän. Samoin otsassa on painetta. Se on toi yläniska, joka on totaalisen jumissa. Vittu, kun pitikin mennä huhkimaan ittensä tämmöiseen kuntoon. Koko kesä pilalla. Elämä pilalla. Kaikki pilalla. Ollut jo aika vitun kauan.

Välillä mietin, että mihin nämä päivät katoavat. Mihin mun elämästä on mennyt 14 kuukautta? Mitä mä olen tehnyt koko tuon ajan? Odottanut, odottanut ja odottanut. Odottanut sitä päivää, jolloin olen terve ja voin jatkaa siitä, mihin kaikki jäi. Nyt olen tajunnut, että sitä päivää ei ehkä koskaan tule. Aika pahan olon heittää. Entä jos kaikki nämä kuukaudet, jotka olen urhoollisesti kärsinyt, on hukkaan heitettyä elämää, aikaa, jolle en saa koskaan mitään vastiketta. Elämää, joka olisi pitänyt päättää aikoja sitten. Kidutusta. Kärsimystä. Yhtä vitun persettä jokainen päivä. Jokainen. Kaikki se turha toivo ja usko paranemiseen, joita olen väkisin epätoivoisinakin aikoina ylläpitänyt, valuu ihan hukkaan, jossen saa elämääni takaisin. Ja kiitos Musti, nyt jaksa nyt kuunnella sun optimistisuuskakkaa. Älä siis kommentoi.

Nyt mä alan ymmärtää lentopelkoisia. Se tunne, kun omaan olotilaansa ei voi vaikuttaa, vaikka tekis mitä, on aivan hirveä. Elämä on toisten ihmisten käsissä, eikä omissas. Se on tosi tylyä. On pakko vaan luottaa siihen, mitä asiantuntijat sulle sanoo ja yritettävä itsekin järkeistää asioita. Otetaan esimerkiksi turbulenssi, joka on lentokoneessa ja lentäjälle arkipäiväinen ja normaali ilmiö, mutta lentopelkoinen on varma, että nyt tippuu ja kuolee. Sit otetaan paniikissa pakkolaskuasentoa tai ainakin kitataan koko matka viinaa, että kuolee pikkuhiprakassa vailla sen suurempaa kärsimystä.

Sama juttu mun elämän kanssa. Mullekin on sanottu tuhat kertaa, etä floppeja tulee, mutta en mä usko sellaista päivää koskaan näkeväni, etten joutuisi jostain oireista kärsimään. Toisella toimivalla aivopuoliskolla mietin testamenttia ja hautajaisiani, toinen uskoo vielä siihen, että paranen. Mahdollisuudet tulla kuntoon heikkenee tosin jatkuvasti, kun homma pitkittyy ja oireisto ei helpota. Todennäköisyydet ei ole enää kohta mun puolella ja vedän pakkolaskuasentoon. Hiprakassa onneksi olen tasaisesti Triptylien takia…

Ja niihin, siis järkiajatuksiin, mä oon toivoni laittanut. Jaa miksi? Koska mun intuitio on sanonut alusta asti, etten tästä toivu, ja sitä en ole halunnut kuunnella. Joskus mietin, että liekö vaan helpompi myöntää faktat kuin taistella tuulimyllyä vastaan ja pettyä karvaasti.
On kyllä kurjaa huomata, että vaikka kuinka haluisi omalla sisullaan, positiivisuudellaan ja tahdonvoimallaan päästä hommassa eteenpäin, niin ei pääse. Ei vaan onnistu, vaikka tekis mitä. Jos uskoisin johonkin, alkaisin rukoilla ihmettä. Mutta niitä sattuu vain saduissa, ei tosielämässä.

Tyydyn siis katkerana toteamaan, että tie pois helvetistä ei ollut yhtään niin helppo kuin sinne putoaminen. Nyt saattaa hieman vituttaa, että sinä yhtenä kauniin kuulaana talviaamuna pisti ne kesäkengät jalkaan ja veti lipat reppu selässä. Siihen loppui yksi elämä. Toista ei ole vielä annettu tilalle. Taidan olla jo käyttänyt ne 9 henkeä.

Jaahas, jos alkais nukkumaan, kun kuristaa kurkkua tämä kirjoittelu. Öitä. Olkaa onnellisia, ken saa terveenä elää. 🙂

Homma jatkuu

Arskanotto siis… Aamulla heräsin yläniska aivan tukossa. Vasen puoli ois kunnossa, oikea ei. Oikeelta vetää silmään ja korva ja rintaranka on lukossa. Samoin sterno on ihan tiltissä tosta kaulan alta. Totesin, et nyt olen päivän ilman kännykkää. Tulee hartioista ja niiden kohoasennosta vedot päähän. Tämä saa olla päivän viimeinen teksti siis.

Fyssarin ohjetta kuunnellen kävin holjuttelemassa vedessä. En polkenut mutta lilluttelin 2 minuuttia. Rauhoitti hermostoa sopivasti. Olen satavarma, että keho on vääntäytynyt väärään asentoon mutta yritän nyt vaan elää sen kans ja toivon, ettei hermosto reagoisi niin voimakkaasti. Alaranka on tosi väsynyt, koska se yliliikkuva väli niksuu ja naksuu. Nivel liikkuu yli liikelaajuutensa. Se vetää sit korvaan ja leukaan oikeella puolella.

Muutenkin tuntuu siltä, että kalvot on taas vetäytynyt jotenkin kippuralle mutta tiiä sit. En jaksa enää tapella vastaan, jos ne ei halua pysyä, niinkuin pitäis, niin sitten ne ei pysy. En mä voi asiaan vaikuttaa juurikaan. Täytyy vaan koittaa sopeutua huonoon oloon jotenkin.

Älä – Kiellettyjä asioita lisää.

En suosittele ottamaan kuvaa rusketuksesta, ennen kuin varmistat, ettei puhelimessa ole salama päällä. 😉 Ei voinut muistaa, että Noksuissa on vakiona salama lähikuvamoodissa. Nyt on sit pieni salaman kuva silmisäsä loppuillan! No positiivista on, että niska on parempana. Ei paljon mut vähän. Nyt tarttis pari täydellistä lepopäivää mutta kun ei millään malttais. Liikaa energiaa. Onneksi fiksuna tyttönä tajusin kuitenkin kietoa huivin kaulaan auringon oton ajaksi, koska tuuli on pirullinen. Vaikka lämmintä ois 30, viima käy. Samalla tavalla ei voi pitää ikkunoitakaan öisin auki, vaikka ois kuinka kuuma. Myös auton tuuletin on petollinen. Riittäiskö neljä tuntia auringossa ja palaneet kankut?

"Jossei voi olla terve, pitää olla ees helvetin hyvännäköinen". 😉 Se on ollut mun mottoni siitä asti, kun tajusin, että pystyn taivuttamaan ripset yms. pientä.

Ai saatana

Että voi sattua, kun lyö luutumattoman kyynärpään puhelimeen. Perkele. Vihlas oikein olkaan asti.

Ja grillaus jatkuu! Tää on hyvä paikka, kun ei ole ristin sielua mailla halmeilla ja voi posettaa rajattomissa niin halutessaan. Tietty noi matalalla lentävät pikkukoneet nyt vähän haittaa mut ei kuskeilla ole aikaa nousussa ja laskussa mua tiirailla. 🙂 Tää möksä on oikke hyvä paikka sairastaa.

Nyt alkaa olla niin kuuma, et painun kuitenkin veteen vilvoittelemaan. Ylihuomenna voi alkaa polkea taas.

Grillaati, grillaati

Kun ei voi muutakaan tehdä, niin otetaan sit arskaa. Vedessä sais vähän huljutella, muttei polkea. Olkoon siis. Keskityn ruskettumaan. Samanlainen pallo pää on edelleen, kivut kyllä lähti eilisellä piikillä aika hyvin. Tai kyllä se möntti jäi tonne keskelle päätä mut jatkuva kirvely onneks häippäs. Se vaan sippas sit ihan täysin. Väsähtänyt alaranka ja se vetää kalvoja päästä samalla kuin itse yläniska on väsähtänyt ja sekin tinttaa kalvoja jumiin. Ei meinaa tulla kalua sitten niin millään.

Koukistajia sain tehtyä ajatuksen voimalla mutta aika heikolta tuntuu. Se on toi oikea puoli taas takas vanhassa asennossa, which is not good. Noh, kattellaan. Ei auta itkeä enää, kun paskat on housussa. Vuoden päivät mä yritän vielä aktiivisesti itteeni kuntouttaa, koska niin on sanottu, että pari vuotta voi hyvinkin mennä, ja sit loppuu turha yrittäminen. Mikä mun plan B sitten on? Semmoista ei ole. Valitettavasti.

Jossei nykyisillä harjoitteilla ja hoidoilla tule kuntoon, sitten mua ei pystykään auttamaan. Se on sit hyväksyttävä, että vaihtoehdoiksi jää hauta tai romukoppa. Sinne vaan muiden romujen sekaan. Ei mulla ole enää mitään syytä elää, jos tähän nykyiseen tilaan joudun tyytymään. Jos joku ois sanonut mulle 25-vuotiaana, että elämäni päättyy alle kolmekymppisenä, oisin edes ottanut noista viimeisistä vuosistani kaiken irti. Vaan kun ei voi tietää tämmöisiä asioita etukäteen.